Kaikesta innostumisen onni

Yksi elämäni isoimmista ongelmista omaa polkua etsiessä on ollut se, että innostun liian monesta asiasta. Kun kysyn itseltäni ”mitä mä haluun tehdä”, lista on yhtä pitkä kuin lapsena joulupukille kirjoitettu. Yhteen asiaan keskittyminen tarkoittaa aina monesta muusta kivasta jutusta luopumista. On harmillista, että yksi elämä riittää niin vähään.

Tämä sama kaava toistuu edelleen vapaa-ajan parissa. Pieni kotini pursuilee miljoonien harrastusteni merkkejä, joihin kompuroin päivittäin. Asunnossani on päällekkäin pinottuna kasoina kankaita, lankoja, piano, rytmisoittimia, äänitysteknologiaa, kamerateknologiaa, rullaluistimet, puntit, kahvakuula, hulahularengas, tanssikengät, sisustustavaroita, kirppislöytöjä, matkakuvia ja niin edelleen. Muutamaa komeroa en enää edes uskalla avata, etteivät tavarat kaadu päälleni.

Onnekseni olen löytänyt toimittajan ammatin. Siinä kaikesta innostuminen on nimittäin suureksi eduksi. On helpompaa kirjottaa ihmisestä tai asiasta, jos se kiinnostaa oikeasti. Pieni sivuvaikutus tällä tosin on.

Eläydyn niin voimakkaasti haastateltavani tarinaan, että aina juttukeikalta tullessani hetken aikaa luulen muuttuvani häneksi. Luulen esimerkiksi vaihtavani ammattia tai aloittavani taas uuden harrastuksen. Tämä eriskummallinen toisen nahkoihin sukeltamisen aiheuttama hype kestää yleensä pari tuntia, kunnes tulen pikkuhiljaa järkiini.

Muutamana esimerkkinä mainittakoon: luulin aloittavani rugbyn pelaamisen, astangajoogan ja ratsastuksen, luulin muuttavani Pihlavaan, Kuullaalle, Pariisiin ja Tansaniaan, luulin perustavani kirpputorin, terveyskahvilan, vanhainkodin, hotellin ynnä muuta. Lista on hyvin pitkä.

Olen joka tapauksesta onnellinen ammatista, johon olen päätynyt. Halusin lapsena kirjailijaksi, mutten ole koskaan ollut oikein hyvä keksimään tarinoita. Toimittajana saan kirjoittaa uskomattomia tarinoita, jotka annetaan suoraan syliini. Ja parasta niissä on se, että ne ovat totta.